www.saksanseisojakerho.fi

[Petri]

Olen huomannut itsessäni vahvaa persoonallisuuden muutosta viimeisien parin vuoden aikana. Olen alkanut seurata säännöllisesti seisoja-aiheisia kirjoituksia ja muuta aiheeseen liittyvää materiaalia. Valitettavasti käyttäytymiseni ei rajoitu pelkästään henkilökohtaiseen tutkiskeluun, vaan olen levittänyt sanomaa perheeseeni ja tuttavapiiriini. Ennen niin laaja-alainen keskustelutaitoni on rajoittunut seisojan elämään ja edesottamuksiin. Oli keskustelun aihe mikä vain, niin saan sen kääntymään kuitenkin seisojiin. Puolipäivää tutut ovat kadonneet tuttavapiiristä, he pelkäävät ehkä aiheellisesti seisojatartuntaa?

Olen alkanut tutkia karttoja ja hahmottelen maastossa oivallisia pelipaikkoja. Kävelen metsissä enemmän nykyään, kuin armeija aikana. Kertaan mielessäni koiran kanssa käytyjä tapahtumia ja keskustelen niistä jo sujuvasti seisoja -lahkon edustajien kanssa. Muistan kaikki kuuset ja pusikot, joista linnut lähtivät ja minne ne menivät. Jaan tämänkin tiedon kanssaveljieni kanssa ja he ovat ihan oikeasti innostuneita näistä tiedoista.

Puhaltelen pilliin, näyttelen käsimerkkejä, tutkiskelen ruokapusseja, ompelutan koiralleni talvitakkia ja tämä on vielä pientä. Tutkin myös seisojani korvia, arvioin karvaa ja lasken sen hampaita. Omat hampaani tosin tarvitsisivat enemmän tarkastelua kuin koirani. Katselen myös seisojaani silmiin, ja löydän välillä selkeän sanattoman yhteyden.

Pidän koiraani enemmän sylissäni kuin vaimoani ja nautin valtavasti päkiöiden tuoksusta. Koen seisojani kanssa laajoja tunneskaaloja, joiden kuvittelin kadonneen aikoja sitten. Hirisen tyytyväisyydestä, kun onnistumme seisojani kanssa tekemään asioita oikein. Koen myös toisinaan perkeleellistä niskapunoitusta, joka helpottuu vain nieleskelemällä epäonnistumisen kikkareita. Kaikkein tärkeintä, että koen hetkittäisiä seesteisiä tuntemuksia. Olen mielestäni löytänyt pienen palasen elämän tarkoituksesta. Kuvittelen, että seisoja on näyttänyt minulle oikean raiteen. Tämä on jo huolestuttavaa, vai mitä?

Onko peli jo menetetty? Voiko minusta enää tulla normaali? Pitäisikö mennä hoitoon vai antaa sairauden edetä vielä pidemmälle?

[Seppo Lehtovirta]

Pari pientä seikka joihin ehdottaisin muutosta:
Päkiöiden nuuskuttelu kannattaa ehdottomasti vaihtaa vaimoihmisen nuuskutteluun, hän kyllä ilmeisesti tarkemmin kertoo missä sitä nenää kannattaa kuljetella.
Talvivaatteiden teko koiralle kannattaa vaihtaa vaimon talvivaatetuksesta huolehtimiseen.
Nämä seikat saattavat taata sen että saat tulevaisuudessa rauhassa keskittyä "sairauden" eteenpäin viemiseen.

Anna palaa vaan, saat hyvän vastustuskyvyn muihin jonninjoutaviin harrastuksiin.

[Tea Malms]

Tuohon ei ole hoitoa. Ota toinen koira.

[Petteri_N]

Petessä on sen verran "savolaista", ettei noista Sepon mainitsemista jutuista tarvitse huolehtia. Jotenkin kummasti nimittäin sille vaimolle ilmestyi kesällä metästyskortti Riittää siis kun hankkii vaimon haulikkoon poskipakan jne.

Toista se on meikäläisellä. Tosin pari vuotta sitten sattui se onnekas tapahtuma, josta olenkin jo tainnut mainita. Eukko pääsi pelaamaan lentopalloa liigajoukkueeseen ja se tiesi sitten neljää-viittä harjoitusiltaa viikossa ja viikonloput kiertämässä jossain päin Suomea. Noh, eukkokin siinä surkutteli että jää tämä yhteinen aika niin vähiin, johon totesin, että "pitänee minun sitten vähentää mettäreissuja syksyllä". Vastaus tähän toteamukseen antoi minulle sellaisen etuoikeuden, jota ei helpolla tule. "No etkä vähennä. Tottakai sinä saat metällä kulkea niin paljon kun haluat." Tais olla vaimolla harvinaisen heikko hetki Tähän olen sitten muistanut vedota jos jotain riitasointua on metsästyksen suhteen ilmennyt...

Mutta eläpäs Petri huoli, eikös meidän tänä iltana ollut tarkoitus oikein porukalla syventää tuota psykoosiasi?

PS. Kaksi teertä on sulamassa tuossa tiskipöydällä
_________________

[Ari K]

Ei taida olla tosiaan hoitoa tähän tautiin. Tahtoo pikemminkin sairauden tila vain syventyä ajan myötä. Aika äkkiä sitä huomaa myös kaiken rahan menevän ainakin epäsuorasti aiheeseen liittyviin asioihin. Koiria tulee lisää ja laatuauto vaihtuu pakettiautoon. Kun parempi puolisko on saatu höynäytettyä hommaan mukaan (oli yllättävän helppoa!), niin lomien ja vapaiden suunnittelussa ei paljon aurinkolomia sivuta. Saman henkisten ihmisten kanssa ystävystyminen on helppoa (tuppaavat olemaan mukavaa porukkaa) ja sehän tietyti vetää taas syvemmälle.
Huolestuttavinta lienee se, ettei tästä edes halua parantua...

[HOITAJA]

Sairauden pahetessa sinulta häviää sairaudentunne kuten meille monille on käynyt!

[Gia]

Tauti on todella ärhäkkää laatua, se kaataa vastustuskykyisimmänkin ihmisen ...puhun kokemuksesta Vielä viisi vuotta sitten vannoin ettei talooni tulisi yhtään seisojaa...nyt niitä on kolme. Ensin tuli kaksi seisojaa ja mies, joka kesytti villikko-koiranaisen ... Sitten syntyi emännän silmäterä, seisojauros, joka naulasi viimeisen naulan naisen "arkkuun"...tauti on "kuolemaksi", mutta olkoon niin... Kävellessäni saksalaisteni kanssa hymyilen salaperäisesti ystävälleni, joka toteaa haluavansa kanssa tuollaisen..." kummanko, paimenen vai seisojan ?", kysyn...sillä kumpikin vie sinut mennessään....
_________________
*Olen saksanseisoja, mikä on sinun tekosyysi?*

[JoukoB]

Ja mikä pahinta, KELA ei korvaa taudin oireista aiheutuvia kuluja, esim matkakorvauksia.

[Tea Malms]

Sairauden periytyvyydestä ei tutkimusten puuttuessa ole tarkkaa tietoa, mutta ainakin on nähty, että se tarttuu. Vaarassa ovat perheenjäsenten lisäksi sukulaiset ja tuttavat. Ehkä jopa kissattomat naapurit.

[Petteri_N]

Perityy se, kokemusta on.

Nimim. "Seisojamiehen poika"
_________________

[jusu]

Vaarallinen tauti, tarttuu ensi kosketuksesta ja jopa ilmankin kosketusta. Kirja voi riittää taudin puhkeamiseen. Tauti pahenee vaan, eikä parannuskeinoja ole. Lääkkeenä voi auttaa metsästyksen lisääminen ja sen tason parantaminen. Kyllä tämä touhu jäykistää ja seisokki kestää vaan miehelläkin

[Viivi]

On kyllä miellyttävät oireet tässä sairaudessa! Ja erittäin helposti tarttuvaa! Minäkin ajattelin aikoinaan, että saksanseisojaa ei meille tule, kunnes erehdyin vierailemaan työkaverini luona, jolla on kaksi saksanseisojaa..se oli menoa se! "Alamäki" sen kun jatkui, kun tutustui ja tapasi muitakin seisojan omistajia ja luki alan kirjallisuutta. Siinä rytäkässä pitkäaikainen harkinta uuden koiran ottamisesta sai uuden käänteen ja mieskin päätti vaihtaa haukkuvilla koirilla metsästämisen seisoviin! Vuoden sisällä koko villityksestä tuolla olohuoneessa vilistää kohta puolivuotias pikkuneiti suussaan meikäläisen villasukat.. Sairaus kyllä koittelee lompakkoakin ja varmaan tuttavapiirin hermoja, kun muusta en enää osaa puhuakaan. Tämä sairaus on kyllä siitä erikoinen, että on jo vakavaa alkuvaiheessa, enkä ole kuullut siihen keksityn parannuskeinoa! Päinvastoin, tulevaisuuden haaveena on toinenkin seisoja tähän huusholliin ja emäntä (minä siis, tai äitiksi kai tässä on alkanu itseään nimittämään vaikka lapsia ei ole kuin tuo yksi karvakasa joka ei suostu luopumaan niistä villasukista.. ) oli helppo haksauttaa mukaan harrastukseen, nyt haaveilee metsästyskortista..
Koiran hampaat on varmaan paremmin tarkastettu ja huolehdittu kuin omat, koiran petikin on pehmeämpi kuin oma sänky. Kaikki vapaa-aika menee itsellä tämän uuden harrastuksen "opiskeluun".. On tämä sairaus ihanaa..